Viimeinen ilta ennen Helsinki City Runia, eikä jännitä yhtään. Oikeasti, ei yhtään. Viime syksynä en tässä vaiheessa pystynyt miettimään mitään muuta kuin seuraavan päivän kisaa. Jaksanko maaliin? Mitä jos tulee seinä vastaan? Juonko vettä vai urheilujuomaa kisassa? Entä ennen kisaa? Kuinka kireälle kiristän kengännauhat? Miten kylmä tulee kun odottelee lähtöpaikalla lähtölaukausta? Miksi edes ryhdyin tähän?

Tällä kertaa en ehdi jännittämään. Tänään (hups, kellon mukaan siis eilen) olen jo ehtinyt tunnin verran jakelemaan Runner’s Twilightin, Kaisaniemen Juoksun, Opiskelijoiden SM-kilpailujen ja Juoksurallin mainoksia HCR-expossa Runner’s High:n ständillä sekä kiinnittelemään Olympiastadionille HCR:n yhteistyökumppaneiden mainoksia. Reilun yhdeksän tunnin diplomityöpäivän jälkeen. Ainakin seura illan työrupeamassa oli kestävyysjuoksukilpailuun valmistautuvalle hölkkärille motivoivaa. HCR-expossa jaoin mainoksia Aki Nummelan kanssa, ja stadionia tuunasin Samuli Vasalan, Aki Rissasen ja Simo Wannaksen valvovien silmien alla. Ainakin nämä työkaverit ovat joskus juosseet kovaa.

Olen lainannut ennenkin tässä blogissa Seppo Palmisen kirjaa Buddha pelaa golfia, ja nyt on aika tarttua jälleen yhteen hänen ajatukseen:

”Oman filosofiani mukaan elämä kaikkineen on vitsi, oikein jättiläismäinen pila, jossa me kaikki vuorotellen, joskus jopa yhtä aikaa, olemme naurun kohde”

Huomenna painelen satakiloisten sarjassa lähes kaksi tuntia puolimaratonia hampaat irvessä, mutta silti pieni pilke silmäkulmassa, ja olen ilomielin se naurun kohde. Lupaan ottaa huomisen juoksun juuri sen verran liian vakavasti, että pystyn jälkeenpäin nauramaan itselleni sen järjettömyyttä, mutta samalla antamaan kaikkeni ja kokeilemaan rajojani.

Oikeasti en ole jännittänyt huomista, koska ei ole syytä jännittää. Olen treenannut hyvin, ja huomisesta tulee huippupäivä, joka tapauksessa. 15 000 juoksijaa, joista suurin osa pitämässä hauskaa, paljon tuttuja ja ilmeisesti jopa hyvä sää. Nyt nukkumaan.