Eilen oli sitten se kauan hehkutettu HCR! Juoksijoita oli ilmoittautunut se reilut 15 000, joten ei tarvinnut ihan yksin kipitellä. Kerrankin pääsin ajoissa kisapaikalle ja sain jättää tavarat ja lämmitellä ihan rauhassa. Täytyy myöntää, että oli aika siistiä laittaa rintaan se valkoinen lähtönumero!

Aloitusvetojen jälkeen menin lähtökarsinaan odottelemaan starttia jos varttia vaille (niin kuin ohjeessa luki). Pikkuhiljaa porukka tiivistyi eikä ollut enää paljoa tilaa heilutella jalkoja. Pistin Endomondon jo päälle odotellessa, että varmasti muistan sen. Juontaja laski 10 sekuntia lähtölaukaukseen ja EM-kisamaskotti Appy lähetti meidät matkaan torven tuutauksella! Huh sitä ryysistä! Piti välillä pomppia pientareen ja jalkakäytävän kautta ettei jäisi kauheasti pussiin tai tulisi kampatuksi! Joku äiti vaunuineen ja lapsineen meinasi jäädä juoksijajoukon jalkoihin seisoskellessaan keskellä kävelytietä, ei ollut varmaan arvannut, että juoksijoita tulee sitten ovista ja ikkunoista kun lähtö koittaa! Oopperan kohdalla kuulin ekoja kannustuksia Annukalta, jee! Kohta tulikin kilsan merkki ja kurkkasin kellosta aikaa: 4.10, hups! Innostuksissaan oli tullut taas lähdettyä vähän liian lujaa. Oikeastaan se ei niin haitannut, koska sitten saatoin vähän hiljentää vauhtia ja etsiä sopivan tempon ja olla sopivasti vähän edellä aikataulusta.

Muutamat ekat kilsat sujui ihan kivasti, etsin sopivaa vauhtia ja sykettä. Alun tiukoissa mäissä syke tietenkin vähän nousi, mutta laskuissa pystyin sitten vähän päästelemään ja ottamaan sykettä takaisin. Kaisaniemen puistossa ohitin miehen, joka sitoi kengännauhojaan kesken kisan! Toivottavasti muille ei käynyt yhtä huonosti! Ekalla juottopisteellä kaappasin vesimukin ja sain yhden kulauksen myös suuhun. Alppilassa tehtiin ylimääräinen rinkula ja siellä mutkassa oli Aki kameran kanssa ja vähän myöhemmin Jarmo kannustamassa. Savonkatua ylitettäessä näin vilaukselta Katin juoksemassa sillan alta.

Eipä ole kovin nautiskeleva ilme.

Eläintarhan siltatyömaan takia reitti menikin tänä vuonna Veturitietä Pasilan kautta Keskuspuistoon. Siellä joku astui mun kengän kannalle, niin että se putosi matkasta. Kyllä vähän ärsytti, kun olin juuri löytänyt hyvän rytmin ja pitikin kääntyä ja pysähtyä pistämään kenkä takaisin jalkaan. Onneksi pikanauhojen avulla ei mennyt kovin kauaa. Jälkeenpäin mulle jäi päähän huvittava kuva yksinäisestä kengästä juoksijajoukon keskellä! Toinen jokseenkin huvittava kuva jäi miehestä, joka juoksi sukkahousut jalassa! En tiedä, miten sukkahousut auttavat juostessa, mutta ainakin mut hän ohitti, joten kai ne oli hyvät.

Mun maha alkoi vähän oireilla reilusti ennen toista juomapistettä, joten en uskaltanut ottaa urheilujuomaa 9 km:n kohdalla. Juoksu alkoi tuntua työläältä. 10 km:n väliaika oli tasan 47.00, joten olin vielä ihan aikataulussa 1.40:een. Tarkistuspiste, jossa otettiin väliajat, taisi olla aikalailla reitin puolessa välissä. Siinä vaiheessa alkoi reitilläkin olla jo kohtuu väljää. Yritin reilusti rullailla alas kaikki vastaantulevat mäet vauhtia saadakseni.

13 km:n huoltopisteellä vedin taas vain vettä, jotta ei tarvitsisi käydä bajamajassa välillä. Meno ei ollut enää kovin mukavan tuntoista, ja välillä kävi päässä ajatus keskeyttämisestä. Sen kuitenkin taoin aina pois ajatuksilla “tätä varten on treenattu” ja Runner’s Worldin sivuilta lukemani slogan “run the mile you’re in”. Viime vuonna HCR:llä pahin kohta oli 15 km:ssä, mutta tällä kerralla en kyllä huomannut eroa aiempiin kilometreihin. Viimeksi 15 km:n kohdalla oli vielä joku nainen kannustamassa, että “tämä on se pahin kohta” ja sitä muistellessa painoin eteenpäin. Kaartaessani kohti viimeistä huoltopistettä kuulin vielä kannustuksia, mutta paljoa en enää jaksanut reagoida.

Loppumatka siitä pitikin täysillä keskittyä juoksemiseen. En paljon enää vilkuillut sivuille, sen verran kuitenkin, että näin yhden koulukaverini kannustamassa Ratsastiellä. Reitin sukeltaessa takaisin Keskuspuistoon muistelin, että vielä on pari pahaa mäkeä tulossa (ei pitäisi) mutta puskin eteenpäin. Aki karjui jotain loppukiristä, mutta jalat alkoi olla jo vähän hapoilla, kun en ollut saanut tankattua mitään energiapitoista matkalla. Keskuspuiston ison mäen painoin kunnon sisulla, koska edellisellä viikolla pistelin muutaman mäkivedon juuri siinä saadakseni mentaalisen voiton siitä. Kyllä ne vedot taisi jonkin verran auttaa!

Tässä taitaa painella kisan voittaja

Enää reitin pahin vaihe oli jäljellä, kaksi nousua Olympiastadionia kiertäessä. Tässä vaiheessa ei ollut järki enää juurikaan matkassa, painoin vain eteenpäin ajatuksena päästä maaliin mahdollisimman nopeasti. Loppukirin sain vielä irti siinä viimeisessä nousussa! Päätin, että nyt mennään ja sain jalat liikkumaan hiukkasen nopeammin. Stadionin portista sisään ja täyttä vauhtia kohti maalia! Kuuluttajakin mainitsi mut nimeltä (tai oikeastaan puhui jostain Kaija Sihvosesta…). Viimeisessä kaarteessa meinasin vielä saada nyrkistä naamaan, kun sisäradalla juossut alkoi tuulettaa jo siinä vaiheessa (ehdin ohittaa sen ennen maalia, hah!). Omat (väsyneet) tuuletukset tein vasta maalissa.

Huh. Maaliin tultuani en jaksanut kuin löntystellä kohti chippien irrotusta ja huoltopisteitä. Join pari mukillista vettä, mutta muuta ei tehnyt mieli ja syömistä en voinut edes ajatella. Bongasin pari tuttua juoksukoulusta, joiden kanssa vaihdettiin kisan kuulumisia. En tainnut hirveän täysjärkiseltä kuulostaa, kun oli ihme juoksukooma vielä päällä. Ennätykset oli kuitenkin paukkuneet itse kullakin! Aika pian alkoi stadionin tuulessa tulla kylmä, joten suuntasin varusteiden vaihtoon ja kotia kohti. Nestetasapaino taisi mennä jotenkin sekaisin, kun olo oli aika kamala ja piti rampata vessassa koko ilta. Nälkä ei ollut eikä oikeastaan janokaan, mutta piti yrittää syödä, että saisi kropan taas toimintakykyiseksi. Runner’s high’n sijaan tuli tällä kertaa runner’s blläärgh.

Endomondo ei ihan pysynyt perässä...

Nyt on jo normaali fiilis. Eilen heti kisan jälkeen tuntui siltä, että en juokse enää ikinä, maraton on vain kaukainen haave ja juoksemisen katsominenkin tuntui pahalta. Oli kans jokseenkin pettynyt olo, vaikka tavoitte täyttyikin melkein (lopullinen aika 1.40.10). Olis menny alle 1.40 jos ei ois kenkä tippunut matkalla! Pettymyksen tunne tuli kai enempi siitä, että juoksu oli aika raskasta ja olin odottanut samaa kevyttä tunnetta kuin HCP:llä. Onneksi illalla aloin jo toipua, etenkin kun RH:n facebook-foorumilla oli ihmisten tunnelmia HCR:ltä. Nyt olen jo suunnittelemassa seuraavia juoksutapahtumia ja kohta kai tulee seuraava treeniohjelmakin. Pettymyskin alkaa haihtua, koska olihan tuo aika kova suoritus ottaen huomioon sen, että viime vuonna juoksin samassa kisassa ajan 2.13 eikä HCR:n reittikään kovin helppo ole. Juoksuharjoittelua tässä ei ole takana kuitenkaan kuin vasta vuosi, joten eiköhän tässä ole vielä mahiksia parantaa suorituksiaan entisestään!

Mitäs sitten? Takaisin treenaamaan!

Miten teillä meni HCR? Onko seuraava kisa jo kiikarissa?