Seuraavat viisi kuukautta ja 42,2 kilometriä

Eilen sain kuulla “riemastuttavan” uutisen – juoksen lokakuussa maratonin. Tänään on valmistautumisaikaa jäljellä tasan viisi aivan liian lyhyttä kuukautta. En tiedä olisinko pystynyt tähän itse, mutta kun Aki Nummela julisti Facebookissa, että mun tavoitteeksi on ilmoitettu Frankfurtin maratonille 3:55:00, ja samaan aikaan sähköpostissa komeili vahvistus ilmoittautumisesta, niin oli vain pakko todeta, että ei kai tästä voi perääntyäkään. Tiesin kyllä, että joskus vielä tämä on edessä, mutta että 5 kuukauden päästä. Pelottaa.

“The difference between the mile and the marathon is the difference between burning your fingers with a match and being slowly roasted over hot coals.” -Hal Higdon, Runner’s World

Oikeastaan tarvitsin tämän potkun. Tarvitsen tavoitteita. Prahan puolimaratonin jälkeen en ole oikein osannut keskittyä treenaamiseen. Lenkkejä on jäänyt välistä, kun ei ole mitään syytä tehdä sitä vauhtikestävyyttä, eikä niitä ihania meditatiivisiä pitkiä lenkkejä aina ehdi tai kannata juosta. Prahaa varten jaksoin treenata tavoitteellisesti ja se näkyi tuloksessa. Paransin ennätystäni viidellä minuutilla ja alitin 1:50, kuten tavoittelin. Samalla heräsi toivo, että pystyisiköhän sen maratonin juoksemaan joskus alle 4 tuntiin. Ehkä 2014. Tai 2015.

“The marathon always starts after 30K. That’s where the problems start. You start without any problems, without any pain. All the pain comes after 30K. Sometimes, it’s possible to have pain even in the finger.” -Haile Gebreselassie

Mitä tapahtuu 30 kilometrin jälkeen? Oikeasti en edes tiedä, että mitä tapahtuu 21,1 kilometrin jälkeen. Olen juossut neljä kertaa puolimaratonin, mutta en koskaan pidempään. Vaikka joku on sanonut joskus suunnilleen, että ei se matka tapa, vaan se vauhti, niin jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Ainakin satakiloiselle ex-moukarinheittäjälle, joka viettää päivät tietokoneen äärellä ja menee sen koneen äärelle aika usein autolla.

“When I first started running, I was so embarrassed I’d walk when cars passed me. I’d pretend I was looking at the flowers!” -Joan Benoit Samuelson (ensimmäinen naisten maratonin olympiavoittaja)

Nyt on aika laittaa kaikki peliin ja innostua. Nappasin eilen kirjahyllystäni siellä jo kauan pölyttyneen Christopher McDougallin Born to Runin sekä huippuinnostavan Esa Saarisen ja Kirsti Lonkan Muodonmuutoksen. Lenkkiä en olisi tihkusateesta huolimatta millään malttanut lopettaa puoleentoistatuntiin. Analyyttisyyteni pakotti minut myös pilkkomaan suuren tavoitteen muutamaan pieneen väliaskeleeseen, joista alla lisää.

Paino: Tällä hetkellä vaaka näyttää allani noin 101 kiloa. Se on näyttänyt sitä muutaman kilon tarkkuudella jo usean vuoden ajan. Ei ole väliä ehdinkö treenata tai jaksanko miettiä mitä syön, painoni ei juuri nouse tai laske. Nyt sen olisi laskettava. Tai se ainakin auttaisi lokakuussa, jos 5-10 kiloa vararengasta putoaisi pois.

Kilometrit: Maratonia ennen on pakko kerätä kilometrejä. Ja lisää kilometrejä. Lähes jokasunnuntainen pitkä lenkki on juostava pidempänä ja pidempänä. Kai siitä fyysisestikin on hyötyä, mutta pääni ainakin armotta vaatii, että juoksen vähintään kerran ennen lokakuuta yhden kolmen tunnin lenkin. Sen jälkeen ei tarvitsisi jaksaa kuin alle tunti lisää.

Sykkeet: Käyn päivittämässä sykealueeni tasotestissä. Koska tulen treenaamaan paljon ja hartaasti seuraavina kuukausina, haluan saada siitä ajasta mahdollisimman paljon irti, ja mitä paremmin tunnen itseni, sitä fiksummin pystyn treenaamaan.

Monipuolisuus: Kun asetan itselleni tavoitteen, vanha kilpaurheilija kuiskaa pääni sisällä edelleen, että kaiken treenin on tähdättävä tavoitteeseen. Vain tavoitteella on merkitystä. Kun olen treenannut puolikkailleni, olen lähinnä juossut. Nyt aion käydä myös salilla. Rakastan punttien kolistelua, eikä pari kertaa viikossa voi haitata liikaa juoksua. Intervallitreenit aion hoitaa osittain futiskentällä sekä ensi torstaina alkavan maratonkoulun treeneissä, ja keskittyä omilla lenkeillä laadukkaisiin vauhti- ja peruskestävyysharjoituksiin. Työmatkat voisin tehdä aina välillä pyörällä. Ensin pitäisi tosin hankkia se pyörä.

“I was unable to walk for a whole week after that, so much did the race take out of me. But it was the most pleasant exhaustion I have ever known!” -Emil Zatopek

Rakkaustarina

Nuori poika on rakastunut ja tekee kaikkensa unelmiensa eteen. Saavuttaa monet niistä. Elää unelmaansa. Kohtaa vastoinkäymisiä ja taistelee. Kohtaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä häntä. Tekee edelleen kaikkensa rakkautensa puolesta. Tarina on samaan aikaan lämmin ja haikea. Hymyt ja kyyneleet vuorottelevat. Hollywoodin limainen romanttinen draama? Ei, vaan maailman kaunein nyyhkyleffa Kuningas Litmanen, joka katsoin pari viikkoa sitten toistamiseen.

Litmasen tarinaa en ala kirjoittamaan uudelleen. Katso leffa, jos et ole nähnyt. Suuret nerot alaan katsomatta ovat usein omistautuneet päämäärälleen varauksetta. He eivät tee kompromisseja. He rakastavat omaa työtään ja tekevät kaikkensa unelmiensa eteen. Nerous on yhdistelmä intohimoa, lahjakkuutta, hikipisaroita ja sattumaa. Kun muut pojat Lahdessa tekivät mitä nyt pojat Lahdessa yleensä tekevät, oli Kuningas Suurhallissa pallonsa kanssa. Kun suurin osa sinänsä upean uran tehneistä seurakavereista Ajaxissa lähti joukkueharjoituksista suihkuun, jäi joukkueen timantti hiomaan potkutekniikkaansa.

Jokaisen ei tarvitse olla nero, mutta jos mitään asiaa ei tee tosissaan antaen siihen kaikkensa, saattaa joskus myöhemmin kaduttaa. Oli oma unelma sitten jalkapalloammattilaisuus, akateeminen ura, onnellinen perhe, maratonista selviytyminen tai vaikka oma menestyvä yritys, kaikkensa antaminen on usein lopputulostakin palkitsevampaa. Jos Kuningas ei olisi viettänyt satoja tai tuhansia ylimääräisiä tunteja Suurhallissa, hänestä olisi silti varmasti tullut hyvä jalkapalloilija. Mutta jos Kuningas ei olisi antanut kaikkeaan rakkaudelleen, en todennäköisesti silmäkulmat kosteana olisi koskaan nähnyt elokuvaa Kuningas Litmanen. Jos Kuningas olisi tehnyt kompromisseja, ei Amsterdamissa asuisi nyt satoja teini-ikäisiä Jareja.

Kevään ja Prahan odotus

Toinen matkani Prahaan lähestyy. Viimeksi en ollut valmistaunut reissuun yhtä hyvin. Futiksen MM-kisojen aikana 2006 keksimme edellisenä iltana, ehkä oluen tai parin jälkeen, että huominen Tsekin peli muuten mennään katsomaan Prahaan. Aamupäivällä käynnistyi vuokra-Opel Berliinissä ja illalla olimme prahalaisen sporttipubin riehakkaasta epätoivoon latistuneessa tunnelmassa katsomassa Tsekin tappiota.

Varustus pakkasessa juoksemiseen

Hyvin varustautuneena pakkaslenkille – toivottavasti viimeistä kertaa piiiitkään aikaan.

Nyt valmistautuminen on ollut huolellisempaa, tai ainakin se on kestänyt pidempään. Ilmoittauduin mukaan Prahan nyt jo loppuunmyydylle puolimaratonille joulukuussa, mistä lähtien se on tuonut motivaatiota jokaiseen juoksutreeniin. Jos tavoitteet ruokkivat treenimotivaatiota, niin Suomen talven läpi juoksemiseen on ravintoa todella tarvittu. Eilen kevään kynnyksellä sunnuntailenkki auringonpaisteessa ja – ihan oikeasti – paikoin kuivalla ja lumettomalla asfaltilla tuntui upealta. Piti juosta reilu puolitoistatuntia, juoksin 2h 22 min. Kliseistä mutta totta, pitkän talven työ palkitaan taas keväällä.

Loppuunmyydyssä tapahtumassa viivalla mua lähtevät haastamaan Akin lisäksi ainakin ME-mies Zersenay Tadese, tunnin rajan pari vuotta sitten Prahassa alittanut Philemon Limo ja 11996 muuta osallistujaa 65 eri maasta. Huhujen mukaan Aki on ainakin hurjassa kunnossa. Jos jostain syystä en pääse startissa eturiviin, niin täytyy miettiä lähtisikö sitä seuraamaan 1:50 jänistä vai nautiskelisiko Vltavan rannoista ihan omaan tahtiin. Tavoitteenani on ehdottomasti uudelle kymmenluvulle pääseminen, mutta jotenkin yksi juoksutapahtuman hohto minulle on oman kellon tarkkailu passiivisen jäniksen seuraamisen sijaan. Se on ainakin varmaa, että ennätysaikaani 1.54 ja risat pidempään en aio Prahan kauneudessa lenkkeillä.

Edellinen reissu tuli ja meni nopeasti. Muistikuviksi Tsekeistä jäivät vain sporttipubi, rokkiklubi, jonne suuntasimme pelin jälkeen, aamuisilla silmillä tehty nopea vilkaisu Vltavan rantaan ja moottoritie Saksaan. Juoksutapahtumilla ja nähtävyyksillä on mahtavat synergiaedut. Umpikaupunkilaisena pidän enemmän rakennetuista maisemista ja merestä metsikön sijaan, minkä takia esimerkiksi Helsinki City Runin vaikeimmat kilometrit keskuspuistossa tuntuivat erityisen pitkiltä. Puolimaraton kaupungin keskustassa on sen sijaan kuin turiskierros, ja vastavuoroisesti ympäröivät upeat maisemat auttavat pitämään ajatukset poissa askel askeleelta kipeämmiksi tulevista pohkeista. Vaikka nytkin saattaa tulla hetkiä, jolloin silmissä sumenee ja heikottaa, niin tulen varmasti tuon toivottavasti vajaan 110 minuutin aikana näkemään Prahaa enemmän kuin viimeksi. En enää malta odottaa lähtölaukausta.

Mielen systeemit ja kehittyminen

Jonathan Evans esittelee artikkelissaan “In two minds: dual-process accounts of reasoning” mielen kaksi systeemiä, jotka ohjaavat toimintaamme ja ajatteluamme. Tutustuin Evansin ajatuksiin Filosofi Esa Saarisen vetämällä Luovan ongelmanratkaisun seminaari -kurssilla hieman toista vuotta sitten, ja ajatukset palasivat taas mieleeni kun kuuntelin Esan luentoa “Täysillä tekemisen filosofia” Youtubesta.

Evansin mukaan ihmisen mieli koostuu kahdesta eri systeemistä. Automaattinen ja alitajuinen systeemi 1 säätelee suurimman osan toiminnastamme, mutta voimme vaikuttaa siihen ihmiselle ominaisella, abstraktiin päättelyyn ja hypoteettiseen ajatteluun kykenevällä systeemillä 2.

Ajattelun jakautuminen kahteen systeemiin selittää lukuisia erilaisia käyttäytymistilanteita, ja kahden systeemin ymmärtäminen antaa valtavasti keinoja paitsi ymmärtää, niin myös kehittää itseään ja omaa toimintaansa. Systeemi 2 kykenee selviytymään monista uusistakin tilanteista taidokkaasti, mutta sen kapasiteetti on rajallinen, eikä se toimi automaattisesti. Tuskin edes haluamme olla aktiivisesti miettimässä ratkaisua jatkuvasti jokaiseen ongelmaan, puhumattakaan perusrutiineista. Onneksi systeemi 2 voi opettaa ja kehittää systeemiä 1, jolloin pystymme siirtämään toistojen kautta asioita aktiivisesta kontrollista automaatioiksi.

Miksi sitten höpisen näistä systeemeistä täällä blogissani, jossa ole pääasiassa kirjoitellut juosemisesta ja urheilusta? Urheilussa Evansin systeemien toiminnan ymmärtäminen on kullanarvoista. Omassa vanhassa lajissani moukarinheitossa heittotekniikan hiominen perustuu lukuisiin toistoihin, joissa samoja asioita hiotaan kerta toisensa jälkeen, kunnes liikeradat muuttuvat automaatioiksi, ja täysin samat periaatteet koskevat myös esimerkiksi juoksutekniikan harjoittelua.

Samanaikaisesti voidaan kehittää tehokkaasti korkeintaan 1-2 pienenpientä osa-aluetta äärimmäisen kompleksisesta kokonaisuudesta. Aktiivisella systeemin 2 toiminnalla pyritään siirtämään pieniä palasia systeemiin 1, jotta systeemi 2 voi keskittyä uusiin asioihin. Vuosien harjoittelun jälkeen systeemi 1 osaa käskeä lihakset tekemään täsmälleen oikea-aikaisesti oikeassa järjestyksessä satoja pieniä liikkeitä lyhyessä hetkessä, mutta missään vaiheessa systeemin 2 kapasiteetti käsitellä useampaa kuin paria asiaa kerrallaan ei kasva.

Talviset treenimaisemat

Talvi on taas siinä vaiheessa, että se saisi jo loppua. Paras tapa viettää Suomen talvi on olla poissa täältä. Mielellään jossain kaukana.

Treenimaisema 2010

Treenimaisema tammikuussa 2010 @ Phuket

Tämä aika vuodesta on minulle pahin matkakuumekausi. Kun on kerran onnistunut hyppäämään yli lähes koko talven pakkaset, ne tuntuvat joka vuosi entistä pahemmilta. Kävin poimimassa vanhasta matkablogistani treenikuvan noin kolmen vuoden takaa. Tuohon maisemaan ja fiilikseen vaihtaisin seuraavat pari kuukautta ilomielin. Kolmen vuoden takaisessa väliaikaisessa kotikaupungissamme Bangkokissa on muuten blogiin liitetyn sää-palikan mukaan huomenna 35 astetta.

Treenimaisema 2013

Treenimaisema tammikuussa 2013 @ Pasila

Paljon on kierroksia Pasilan juoksumatto allani rullaillut sitten päätöksen lähteä Prahan puolikkaalle huhtikuussa. Juoksumatolla juoksemista tylsempää puuhaa on aiemmin ollut vaikea keksiä, mutta onneksi ihmeellinen nykytekniikka auttaa. Jopa juoksumattotreenit menevät nopeasti, kun pimentää huoneen ja virittää Youtuben videotykin kautta seinälle. Tai katsoo pleikkarilla DVD:ltä tv-sarjoja. Tai Yle Areenasta Putousta. Joku päivä vielä haastan Akin tai Tuomon pelaamaan Fifa Streettiä pitkän lenkin ratoksi.

Kiriapua kohti Prahaa

Edellisessä postauksessani pohdiskelin kevään juoksutavoitteita, ja nyt löysin tiukat kriteerini täyttävän tapahtuman. Prahassa juostaan lauantaina 6.4. Prahan puolikas, jossa oli tänä vuonna lähes kymmenentuhatta juoksijaa, ja Finnairin suorat lennotkin lähtivät kohtuulliseen hintaan. Pitkä viikonloppu tosin venähti pitkäksi molemmista päistä, mutta kerrankos sitä Tsekkeihin.. Juoksusta ehtii vielä illaksi katsomaan futista komealle Eden Arenalle, kun Prahan paikalliset Slavia ja Dukla kohtaavat. Ehkä sieltä löytyy vielä jotain tasokasta palautumisjuomaakin, joten kaikki hyvän urheilumatkan ainekset on kasassa.

Tämän vuoden tuloslista on muuten komeaa katsottavaa. Miesten voittajaksi juoksi vaatimattomalla voittoajalla 58.47 etiopialainen Tsegay Atsedu. Nopealla googlailulla epäluotettavista lähteiden perusteella (?) kyseessä kaikkien on aikojen viidenneksi kovin aika. Kisan nopein nainenkin, kenialainen Chepkirui Joyce, kepitti kevyesti Aki Nummelan ennätyksen ajalla 1.07.02.

Kun nyt uusi tavoite on asetettu, niin kai sitä täytyy myös treenata. Tänään Runner’s High:n treenikeskuksessa Pasilassa sain vauhtikestävyysharjoitukseen kovaa kiriapua, kun suomalaisen kestävyysliikunnan kaksi kuuminta nimeä olivat vuorotellen kirittämässä viereisellä juoksumatolla. Ensin mukana roikkui vähän aikaa maratonin SM-hopeamitalisti Aki, jonka juoksu näytti sivusilmällä katsottuna niin hyvältä, että eiköhän se Chepkiruikin jäisi nyt jo taakse. Kun Akilla alkoi askel painaa, nousi toiselle matolle vielä tätä “vanhaa ruotsintappajaakin” kokeneempi konkari, Pasilassa Runner’s High:n tonttujen askartelemia joululahjakortteja poimimassa ollut Joulupukki.

Ihana marraskuu

Runner’s High:n laiskimpana bloggaajana tarvitsin taas pienen potkun tekstin kirjoittamiseen, tai ainakin viimeistelemiseen. Nyt ovat tekosyyt ajanpuutteestakin turhia, koska huomenna, jos opintoneuvosto niin suo, diplomi-insinöörin tutkintoni hyväksytään. Opintokiireet ovat siis ohi, ja olo on lievästi sanottuna helpottunut. Kuusi ja puoli upeaa vuotta takana, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin.

“Marraskuu on yleensä ehkä” oli kaikki, mitä edelliseen blogiluonnokseeni olin saanut kirjoitetuksi. Olin juuri tullut vuoden parhaalta lenkiltäni noin pari viikkoa sitten. Ei mitään hajua juostusta matkasta tai ajasta, mutta se fiilis. Edellisenä päivänä olin palauttanut ja esittänyt viimeisen seminaarityöni Aalto-yliopistossa, ja pystyin treenaamaan ilman pääni sisäistä narinaa, joka riipivästi vaati jopa lenkiltä koulukirjojen eteen. Pää oli tyhjä, sää oli upeampi kuin marraskuussa voi olla, ja eteläisen Helsingin rannat olivat – jälleen kerran – iltavalaistuksessa mielettömän kauniita ja hiljaisia.

Nyt tuli joulukuu, lumi ja pakkaset. Aivan sama! Ehdin taas treenata, ja motivaatiokin siihen on kohdillaan. Pitäisi valita seuraava tavoite keväälle. Ja ennen kuin joku ehdottaa maratonia, niin puolikkaalla mennään vielä toistaiseksi. Heittäkää siis vinkkejä, maaliskuun viimeinen viikonloppu, huhtikuun kolme ensimmäistä viikonloppua tai toukokuun loppupuoli, ulkomailla, kohtuuhintaiset lennot Helsingistä ja mielellään iso kaupunkijuoksu. Papukaijamerkki sille, joka näiden kriteerien lisäksi löytää tapahtuman, jossa juoksu on jo lauantaina, että lauantai-ilta ja sunnuntai jää aikaa olla turisti!

Neulakammoisen painajainen?

Kun Runner’s High alkoi viime keväänä tarjota sykerajojen mittauksia laktaattitestillä juoksijan tasotestauksessa, oli minulle täysin selvää, että siihen testiin en lähde. Ikinä. Olen iso mies, mutta pelkään pieniä neuloja. Ainakin puolitusinaa reikiä sormiin tunnin sisällä ei tulisi kysymykseenkään.

Pari viikkoa sitten, enkä todellakaan tiedä miksi, menin kuitenkin testiin. Ilkeä Tuomo odotteli terävien piikkien kanssa toimistolla Pasilassa, kun kiirehdin puku päällä suoraan töistä vaihtamaan treenikamat. Olin henkisesti varautunut juoksemaan ensimmäisen neliminuuttisen ennen pistosta, mutta julmasti jouduin uhraamaan veripisaran jo ennen ainuttakaan juoksuaskelta. Onhan nyt lähtötaso selvitettävä. Tietenkin. Ei siinä mitään, vapiseva sormi pystyyn, naama kalpeaksi ja ajatukset muualle. Pieni napsahdus ja nipistys. Selvisin siitä, mutta olin varma, että seuraavat pistokset ovat tuskallisempia.

Juoksumatolla juokseminen on joskus hieman tylsää puuhaa, ja minulla on tapana katsella kelloa jatkuvasti. Lähes poikkeuksetta reaktio on pettymys. Vasta puoli minuuttia mennyt edellisestä vilkaisusta. Nyt tiesin, että neljän minuutin jälkeen Tuomo odottaa neula ojossa, joten aika kului aivan liian nopeasti. Pistos pistoksen jälkeen juoksumatto kiihtyi pakottaen jalat liikkumaan nopeammin ja kerta toisensa jälkeen – käsittämätöntä kyllä – huoleni lähestyvästi verenluovutuksesta pienenivät.  Ehkä ihminen oikeasti voi selvitä kuudesta tai jopa seitsemästä pistoksesta? Ehkä muutaman pienen veripisaran uhraaminen on sittenkin sen arvoista, että pystyy harjoittelemaan järkevämmin ja saamaan treeneistä mahdollisimman suuren hyödyn?

Kun testi oli ohi, tajusin kuinka turhaa neulapelkoni oli, aivan kuten tajuan sen jokaisen rokotuksenkin jälkeen. Olen aivan varma, että seuraava ennaltasuunniteltu kohtaaminen neulan kanssa tulee olemaan minulle aivan yhtä pelottavaa. Silti, sykerajat ja sopivat vauhdit treenipoluille ovat niin arvokasta tietoa, että olen varmasti taas ensi keväänä Tuomon rei’itettävänä tasotestissä päivittämässä arvojani.

Elokuinen Helsinki ja juoksuflow

Juoksuharrastukseni on sisältänyt viime aikoina myös ikäviä päivä, mutta tänään ei ollut sellainen. Elokuinen Helsinki oli kauneimmillaan ja kamalimmillaan, ja molemmissa tapauksissa juuri oikeilla hetkillä. Koska vihdoin maksoin ilmoittautumismaksun ja laivaliput Tallinnan puolikkaalle, oli tänään ohjelmassa hieman minulle tavallista pidempi pitkä lenkki. Baana, Kaivari, Kauppatori, Pohjoisranta, Tervasaari, Hakaniemi, Kallio ja Töölönlahti vain vilahtivat ohi täydellisen juoksusään siivittämänä. Mieletön flow hävitti ajantajun ja pitkälle toista tuntia vierähti huomaamatta iltaauringonpaisteessa kevyen tuulen vilvoittaessa sopivasti menoa. Ensimetreillä vaivannut pieni pistos polvessa vertyi pois ja unohtui viimeistään Hietalahden torin nurkilla. Tällaisten päivien takia jaksan juosta myös huonompina.

Kello tikitti jo puolentoistatunnin tuntumassa, kun ensimmäisen kerran askel alkoi painaa Hesperiankadulla matkalla Töölönlahdelta Hietsuun. Taivallahden tenniskeskuksen peltikaton ropina yllätti minut kuulokkeissa pauhaavan musiikin läpi, ja puolessa minuutissa valkoinen juoksupaita oli läpinäkyvä. Elokuinen taivas riensi auttamaan väsynyttä lenkkeilijää ja polte pohkeissa unohtui, kun vettä tuli vaakasuorassa vasten kasvoja. Olin päättänyt juosta 110-120 minuuttia, joten oikaiseminen kotiin ei tullut kyseeseen. Hietsun hautausmaa oli vielä kierrettävä! Litimärän paidan ja pystysuoraksi rauhoittuneen sateen aiheuttamasta lievästi epämukavasta tunteesta huolimatta ranta oli – jälleen kerran – epätodellisen kaunis ja hiljainen. Edes rannan hiekkatiellä kesäiltaisin parveilevat miljoonat pienet kärpäset eivät olleet tukkimassa ilmanottoaukkojani.

Midnight Run, vajaan viikon loma Lontoossa ja Tallinnan Maraton käynnistävät mukavasti hektisen syyskuun, jonka huipennus on tietenkin Kaisaniemen Juoksu!

Tallinnaan vai ei?

Muutama viikko sitten asetettu tavoite Tallinnan maratonin puolikkaalle ei vielä ole konkretisoitunut edes ilmoittautumiseen asti. Tai no yritin jo ilmoittautua, mutta ilmeisesti kohtalo puuttui peliin enkä löytänyt nettipankkitunnuksia, kun niitä olisin tarvinnut. Löytyivät lopulta Runner’s High:n toimiston uuden sohvan tyynyjen välistä. Joku tässä nyt painaa mieltä. Nettipankkitunnuksien lisäksi oma runner’s high on hukassa. Paria flunssaviikkoa edelsi erinomainen vauhtikestävyysharjoitus, ja viime viikolla ehdin tekemään perätä viisi treeniä. Fiilis treeneissä kuitenkin heittelehti valtavasti.

Maanantain juoksukoulutreeni Iainin johdolla Leppävaarassa meni kivasti ja sain itsestäni melko hyvin irti. Keskiviikkonakin olo oli vielä ihan ok ja juokseminen kivaa, mutta torstain vauhtikestävyystreeni jäi pahasti kesken. Jo kymmenen minuutin jälkeen alkoi huimata, ja vartin kohdalla tiesin, että on pakko lopettaa leikki kesken. Taistelin vielä viisi minuuttia ja sen jälkeen kävelin ja hölkkäilin kevyesti seuraavan tunnin. Perjantai oli pakko huilata, ja viikonloppuna uutta virtaa koneessa ja pari helletreeniä, sekä monen kuukauden tauon jäkeen lyhyt ja äärimmäisen varovainen punttistreeni, jota on silti kiittäminen sairaan kipeistä lihaksista. Ihan koko kropassa. Tälläkin viikolla takana on jo pari juoksutreeniä ja yksi alasarjafutismatsi.

Välitavoitekin ennen Tallinnaa olisi sopivasti viikkoa aiemmin stadissa, kun ehdin viimeisenä mahdollisena päivänä ilmoittautua mukaan Midnight Runiin. Nämä juoksubileet on vain koettava, ja kymppi keskustassa kuulostaa muutenkin hauskalta. Vielä pari kovempaa treeniä ja sitten yksi kevyt viikko, niin ehkä tää taas tästä lähtee.