Neulakammoisen painajainen?

Kun Runner’s High alkoi viime keväänä tarjota sykerajojen mittauksia laktaattitestillä juoksijan tasotestauksessa, oli minulle täysin selvää, että siihen testiin en lähde. Ikinä. Olen iso mies, mutta pelkään pieniä neuloja. Ainakin puolitusinaa reikiä sormiin tunnin sisällä ei tulisi kysymykseenkään.

Pari viikkoa sitten, enkä todellakaan tiedä miksi, menin kuitenkin testiin. Ilkeä Tuomo odotteli terävien piikkien kanssa toimistolla Pasilassa, kun kiirehdin puku päällä suoraan töistä vaihtamaan treenikamat. Olin henkisesti varautunut juoksemaan ensimmäisen neliminuuttisen ennen pistosta, mutta julmasti jouduin uhraamaan veripisaran jo ennen ainuttakaan juoksuaskelta. Onhan nyt lähtötaso selvitettävä. Tietenkin. Ei siinä mitään, vapiseva sormi pystyyn, naama kalpeaksi ja ajatukset muualle. Pieni napsahdus ja nipistys. Selvisin siitä, mutta olin varma, että seuraavat pistokset ovat tuskallisempia.

Juoksumatolla juokseminen on joskus hieman tylsää puuhaa, ja minulla on tapana katsella kelloa jatkuvasti. Lähes poikkeuksetta reaktio on pettymys. Vasta puoli minuuttia mennyt edellisestä vilkaisusta. Nyt tiesin, että neljän minuutin jälkeen Tuomo odottaa neula ojossa, joten aika kului aivan liian nopeasti. Pistos pistoksen jälkeen juoksumatto kiihtyi pakottaen jalat liikkumaan nopeammin ja kerta toisensa jälkeen – käsittämätöntä kyllä – huoleni lähestyvästi verenluovutuksesta pienenivät.  Ehkä ihminen oikeasti voi selvitä kuudesta tai jopa seitsemästä pistoksesta? Ehkä muutaman pienen veripisaran uhraaminen on sittenkin sen arvoista, että pystyy harjoittelemaan järkevämmin ja saamaan treeneistä mahdollisimman suuren hyödyn?

Kun testi oli ohi, tajusin kuinka turhaa neulapelkoni oli, aivan kuten tajuan sen jokaisen rokotuksenkin jälkeen. Olen aivan varma, että seuraava ennaltasuunniteltu kohtaaminen neulan kanssa tulee olemaan minulle aivan yhtä pelottavaa. Silti, sykerajat ja sopivat vauhdit treenipoluille ovat niin arvokasta tietoa, että olen varmasti taas ensi keväänä Tuomon rei’itettävänä tasotestissä päivittämässä arvojani.

Kevät!

Märät kengät viiden minuutin juoksemisen jälkeen ja jatkuva liukastelu eivät pilaa tätä fiilistä. Kevät tulee! Edes kasvava diplomityöstressi ei haittaa, kun aurinko pilkottaa pilvien takaa ja miinusmerkki on kadonnut lämpömittarista.

Viime viikolla otin seuraavan konkreettisen askeleen kohti Helsinki City Run:ia, kun viimeinen kaksi kuukautta raastetaan etä-Tuomon ohjelmien mukaan. Olen toki tähänkin asti ollut varsin etuoikeutettu lähes kahden tunnin puolimaratoonari, koska olen päivittäin tekemisissä huippujen kanssa ja tietenkin häikäilemättömästi pumppaan heiltä treenivinkkejä itselleni.

Ensimmäinen treeniviikko Tuomon ohjauksessa on takana, ja kilometrejä en ole todennäköisesti koskaan juossut näin paljoa viikon aikana. Neljässä treenissä sain kasaan melko tasan maratonin!  Neljä samalla myös varsin erityylistä harjoitusta on pitänyt motivaatiota mukavasti yllä, eikä juokseminen maistunut missään vaiheessa puulta.

Treeniviikko huipentui jälleen sunnuntaiseen Runner’s High:n yhteislenkkiin, joka omalta osaltani venähti 16 kilometrin ja 1h 50 minuutin mittaiseksi. Hyvässä seurassa pitkäkin aika kuluu nopeasti. Lopulta juoksin Pirkkolasta kotiin, ja kun noin puolentoista tunnin kohdalla porukka oli hajaantunut omille teilleen, pääsin nautiskelemaan viimeiset kilometrit yksin raskaista pohkeista sekä pitkän lenkin euforiasta.

Varsinki pitkän lenkin viimeisillä kilometreilla tulee yleensä loistavia ideoita, ja yksi niistä liittyi tähän blogitekstiin. Koska teekkarinörtti käyttää juostessakin kaikkia mahdollisia laitteita, oli minulla mukana sykemittarin lisäksi uudehkossa Nokiassani toimiva Sports Tracker, joka tallentaa gps-dataa liikkeistäni nettiin. Päätin, että kirjoitan tekstin, jossa käyn läpi lenkiltä keräämääni dataa, ja julkaisen erilaisia käyriä ja käppyröitä suorituksestani. Ilmeisesti lenkki oli kuitenkin ainakin muutaman korttelinmitan verran liian pitkä, koska samalla kun taistelin itseni kotiovesta sisään viimeisillä voimillani ja klikkasin treenin loppuneeksi puhelimessani, deletoin myös sen tiedot muistista. Ehkä joku toinen kerta.

Juoksijanörttinä minua myös harmittaa, että en ole Suomessa, kun coach-Tuomo järjestää testausmahdollisuuden Liikuntamyllyssä. Olisi todella mielenkiintoista nähdä omat rajat, koska oikealla vauhdilla ja syketasolla juokseminen auttaisi varmasti päivä päivältä lähestyvässä HCR:ssä. Ja ihmetellä niitä käyriä ja käppyröitä.

Eilen napsahti myös mittariini yksi uusi täysi vuosi 27. kerran. Olen kuullut huhuja kestävyysjuoksijoiden tavasta juosta aina syntymäpäivänä täytetyn vuosiluvun verran kilometrejä. Itse juoksin niitä eilen vain 16, joten juoksijana taidan olla vielä vaikeimmassa teini-iässä.