Juhlapuhe

Aki ehtikin jo Coachien Cornerissa kirjoittaa aiheesta, mutta en malttanut olla rustaamatta omaan tekstiäni – niin merkittävästä asiasta tässä minulle nyt puhutaan. Runner’s High Oy siis täytti eilen vuoden. Vuosikaudet pilkkeenä silmäkulmassa, byrokraattinen alkuunpanoprosessi, ja lopulta 7.4.2011 hyväksyntä kaupparekisteriin. Lapsi on paitsi hengissä, niin myös oppinut uusia temppuja. Ihan vielä se ei ilman vanhempiensa tukea kävele eteenpäin, mutta ehkä sekin päivä koittaa. Kunhan ei juokse karkuun.

Runner’s High:n ensimmäisen juoksukoulun ensimmäiset harjoitukset järjestettiin kesäkuussa 2011 Eläintarhan urheilukentällä. Kovan työn turvin saimme paikalle muistaakseni reilu kymmenen rohkeaa koululaista, ja jälkeenpäin täytyy todeta, että jännitti. Mitä jos ne ei tykkää? Mitä jos ne ei edes tule paikalle? Mitä jos sitä ja tätä. Tänään on helppo sanoa, että meillä on todella mahtavat valmentajat, jotka uskaltaisin lähettää minne tahansa kertomaan juoksusta tai opettamaan juoksua. AkiSimo ja Tapani ovat varmasti nyt vielä parempia, ja tiimimme on toki viime kesästä vahvistunut useilla uusilla huipputyypeillä, mutta ilmeisesti he eivät ainakaan umpisurkeita olleen alussakaan. Tuon ensimmäisen treenin osallistujista muutama on edelleen mukana. Ja siitä olen ylpeä.

Vuosi on ollut upea. Ilman Runner’s High:ta (en firmaa enkä tunnetta) en lenkkeilisi muutamaa kertaa viikossa enkä varsinkaan nauttisi siitä niin paljon kuin nyt. Ilman Runner’s High:ta en olisi oppinut lukuisia asioita yrittäjyydestä, urheilusta, elämästä. Ilman Runner’s High:ta minulla ei olisi ollut ainakaan näin hauskaa.

Jotta tämä ei menisi pelkiksi ylistyssanoiksi, niin vuoden kestäneellä matkalla on ollut myös haasteita. Lenkkipoluilla on ollut ajoittain voimakastakin vastatuulta. Joillekin urheiluyrittäjyys ja Runner’s High on ollut punainen vaate, jota vastaan taisteluun he ovat uhranneet omia ja meidän voimavaroja jo liikaa. Ehkä teemme asioita, joita he olisivat joskus halunneet tehdä, mutta eivät viitsineet? Ehkä ravistelemme joidenkin alan perinteisten toimijoiden mukavuusalueita, ja se ärsyttää ja pelottaa heitä? Runner’s High haluaa opettaa kuluttajat vaatimaan laatua myös kuntoilijoiden juoksuvalmennukselta, ja se ei ilmeisesti aina miellytä kaikkia.

On myös tarkennettava, että suurin osa saamastamme vastaanotosta on ollut muidenkin kuin asiakkaidemme puolesta erittäin positiivista, mistä todisteena esimerkiksi yhteistyö Vierumäen (juoksuralli.fi) ja Helsingin Kisa-Tovereiden (kaisaniemenjuoksu.fiHKT:n juoksukoulu) kanssa. Näin juhlapuheen kunniaksi haluan heittää ilmaan yhteistyöpallon kaikille, joita toimintamme hiertää. Ottakaa koppi ja soittakaa tai lähettäkää sähköpostia vaikka saman tien. Tiedän, että voimme saada enemmän aikaan yhdessä, ja niin tiedätte tekin. Tiedän myös sen, että eroon ette meistä enää pääse. Runner’s High on tullut jäädäkseen!

Suuret kiitokset tästä vuodesta kaikille keikka-apulaisille, apuvalmentajille, asiakkaille, yhteistyökumppaneille ja tietenkin Akille, Simolle, Tapanille ja Tuomolle. On ilo tehdä juoksumaailmasta parempi teidän kaikkien kanssa.

Ensiaskeleita

Avaan tämä blogin alkukesällä kirjoittamallani tekstillä, jota ei julkaistu ajallaan. Teksti kertoo alustavista tunnelmistani, taustoistani ja ensiaskeleistani, joiden siivittämänä valmistauduin ja lopulta suoriuduin elämäni toistaiseksi pisimmästä juoksulenkistä, Münchenin puolimaratonista. Tapahtuma oli hieno kokemus, joka sisälsi sopivan annoksen Runner’s High:ta yhdistettynä vaikuttaviin kaupunkimaisemiin ja upeaan tunnelmaan. Ensi kesänä haluan lisää! Myöhemmin blogini tulee keskittymään paitsi juoksemiseen ja liikuntaan, niin myös nuorehkon opiskelijan ja ensiaskeleitaan harppovan urheiluyrittäjän elämään sekä yrittäjyyden haasteisiin, iloihin ja suruihin. Runner’s High on ollut erittäin mielenkiintoinen, haastava ja ennen kaikkea hauska projekti, josta riittää varmasti kirjoitettavaa.

-Tero

Moukarihäkistä Puolimaratonille

Moukarihäkistä puolimaratonille on pitkä matka, mutta olen ehkä osittain tiedostamattakin kulkenut sitä jo kauan. Yli kymmenen vuotta heittelin erilaisia esineitä sekä nostelin rautaa, ja siten onnistuin minimoimaan kestävyysharjoitteluni. Kun lopulta ymmärsin, ettei minusta tule huippuheittäjää, ja opinnot sekä työt nipistivät kalenteristani koko ajan suuremman osan, ajauduin lenkkipoluille. Tässä vaiheessa tarkennettakoon, että rautaesineiden nostelu on yhä suuri intohimoni. Ruosteisimmat hikipunttikset ovat kuitenkin vaihtuneet astetta siistimmäksi yliopistoliikunnan saliksi, raudan määrä tangossa pienentynyt sarjojen pidentyessä, ja verryttelylaitteissa vietetty aika kasvanut huomattavasti.

Kuten yllä jo totesin, suurin muutos on kuitenkin tapahtunut lenkkeilyssä. Kilpaurheilijana juoksin parhaimmillaan syksyn peruskuntokaudella ehkä korkeitaan kymmenen lenkkiä armeijavuotta lukuun ottamatta. Olin silti ihan kohtuullisessa kunnossa, ja armeijassa juoksin jopa Cooperin testissä yli 3000 metriä, mitä voitaneen pitää moukarinheittäjälle (liian?) hyvänä tuloksena.. Kun urheilu-ura vaihtui jäähdyttelyksi ja vapaa-aika kului koulukirjojen parissa, aloin silloin tällöin juosta lenkkejä ihan omasta vapaasta tahdostani ilman valmentajan treeniohjelmassa antamaa käskyä. Vaikka itse juoksusuoritus ei ollut alussa suuri nautinto, niin minulle siinä oli parasta sen helppous. Lenkkarit jalkaan, ovesta ulos, rappuset alas ja juoksemaan. Matka treenipaikalle vaihtui puolesta tunnista puoleen minuuttiin ja tehokkaan harjoituksen pystyi tekemään huomattavasti lyhyemmässä ajassa  kuin kuntosalilla, heittoharjoituksesta puhumattakaan.

Ensimmäiset lenkit aina tauon jälkeen ovat minulle vaikeita. Kun kilpaurheilijana juoksin lenkkejä, ja treeniohjelmassa luki 30-35 minuuttia tasavauhtista, niin se tarkoitti minulle vähintään 33 minuuttia ilman yhtään kävelyaskelta. Vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Koska tavoittelin täydellisyyttä, olin äärimmäisen tunnollinen enkä antanut koskaan periksi, saati jättänyt treeniä tekemättä, jos vain millään kykenin raahautumaan treenipaikalle. Hienoa lenkkeilyssä kuntourheilijana onkin se, että nyt voin ottaa kävelyaskeleita kesken lenkin ilman omantunnontuskia, jos siltä tuntuu. Parasta on se, kun huomaa, että niitä tarvitsee kerta toisensa jälkeen vähemmän ja vähemmän.

Sitten palataan siihen puolimaratoniin. Joskus suuri suu kostautuu, ja nyt on käymässä niin. Varsinkin kun sen kaiken vielä tähän kirjoitan. Kun Runner’s High:n ensimmäinen juoksukoulu oli alkamassa, menin mainitsemaan valmentajillemme, että pitäisiköhän tulla testaamaan oma tuotteemme, ja treenata itseni puolimaratonkuntoon. Nyt on aika solmia lenkkareiden nauhat, treenailla juoksukoulun mukana kesä, ja näyttää syksyllä, että tämän noin satakiloisen kropan saa liikahtamaan 21,1 kilometriä. Syksyllä selviää millaiset selitykset olen keksinyt, vai olinko sittenkin sanojeni mittainen mies.